keskiviikko, 23. toukokuu 2018

Heikistä

Blogi kertoo kainuulaisesta kirjailijasta ja kansanperinteen kerääjästä Heikki Meriläisestä, joka oli tunnettu yhteiskunnallinen vaikuttaja ja toimija. Heikki oli mm. Minna Canthin ja Eino Leinon tuttava. Hänen lapsuuttaan hallitsi körttiläisperheen kova kuri. Heikki  oppi lukemaan lapsena, mutta muita kuin uskonnollisia kirjoja piti lukea salaa. Kirjoittaminen aukeni tulevalle kirjailijalle vasta aikuisena. 


Heikki Meriläinen kirjoitti lopulta muiden töidensä ohessa 13 kirjaa ja tuotti juttuja moniin lehtiin. Hän oli juonellisesti kansankirjailija, mutta kielellisesti hänen tuotantoaan pidettiin aarreaittana jo varhain. Kainuun korpimaiden ja maasedun omintakeinen puolustaja loi omat tapansa ja sääntönsä.

Heikin%20kuva%2C%20rajattu..jpg

Kansanrunousarkistossa on 4 439 Meriläisen keräämää tekstiä. Niistä on taikoja 2 940, loitsuja 903 ja arvoituksia 356. Lisäksi on taltioitu muita kansanperinteeseen liittyviä tekstejä.

Heikkiä sanottiin taikojen Lönnrotiksi, hän taltioi pitkillä Venäjän Karjalaankin ulottuneilla keruuretkillään kansan ikiaikaisia taikoja ja loitsuja enemmän kuin kukaan toinen. 

Heikki Meriläinen oli kuokan, kirveen ja kynän mies. Hän oli myös raudan takoja ja maanmittaaja. Hän oli ääni maalaisten ja maaseudun elinolojen puolesta. Hän perusti kotikylälleen Sotkamon Naapurinvaaraan kansakoulun ja piti sitä yllä, kunnes kunta otti koulun kontolleen. Heikki vaikutti myös tuolloin tärkeään rautatien linjaukseen Kuopiosta Kajaaniin.

Heikki Meriläisen viimeinen leposija on Paltamossa, vanhan kuvakirkon kauniilla hietakankaalla.



Heikin kirjat

Seuraava listaus on Kajaanin kaupunginkirjaston sivuilta:

Korpelan Tapani
Kuvaus kansan elämästä
WSOY, 1888.
Meriläisen esikoisromaani on omaelämäkerrallinen kehitysromaani, joka kattaa ajan pojasta mieheksi ja perheen perustamiseen. Teoksen pääristiriidat liittyvät kirjan minän ja hänen perheensä välille. Erityisenä tyylikeinona teoksessa ovat runsaat sananlaskut. Teos on omiin voimiinsa luottavan yksilön ylistystä ja juuri sellaisena "uuden ajan kuva".

Pietolan tytöt
WSOY, 1892.
Meriläisen mammuttimainen romaani on kertomus erämaaelämästä. Kirja kertoo yhdeksän sisaruksen selviytymistaistelusta. Teos on pienen perhekollektiivin ja loputtoman sitkeyden ylistystä.

Kahleeton vanki
WSOY, 1899.
Elämäkerrallinen kuvaus.

Huutolaistyttö
Kuvaus kovilta ajoilta. Kehitysromaani, joka kattaa ajan orpotytön elämää tytöstä naiseksi ja naimisiin.
WSOY, 1899.

Kuppari-Maija
JK Höglund, 1901.
Pienehkö kertomus tai henkilökuva kupparista. Kertomuksessa käydään läpi joukko loitsukeinoja ja -välineitä. Lisäksi siihen sisältyy useita erillisiä loitsuja.

Vitsa-Matti
Yrjö Weilin, 1904, tosiperäinen kertomus.
Romanttinen kerjäläiskuvaus, jossa päähenkilö Matti joutuu rakkauden tähden kerjäläiseksi.

Korpelan Seppä
WSOY, 1909.
Elämäkerrallisista aineksista koottu romaani. Pääasiallisesti se kuvailee Tapanin - entisen sepän - vaiheita insinööri Dampbellin palveluksessa. Teos on kriittinen kuvaus eräästä virkamiehestä, maanmittarista ja hänen juopottelevasta alaisestaan.

Sattumuksia Jänislahdella
Arvi A. Karisto, 1908.
Teos on sosiaalis-uskonnollinen tendenssiromaani. Sitä hallitsee Jänislahden uuden rovastin hahmo, joka ei ole realistisesta kirjallisuudesta tuttu "tyyppi" vaan kärjistys. Romaanin eräänlaisena perusnäkemyksenä on, että seurakunta heijastaa rovastiaan: minkälainen kellokas, sellainen karja. Vika on rovastissa, ei kansassa. Lopun uusi rovasti on hyvä mies - siitä seuraa koko seurakunnan tilan paraneminen.

Mooses ja hänen hevosensa
WSOY, 1920.
Romaani on luontaistaloudellisen, omavaraisen maatalouden ylistystä ja sitä uhkaavien yhteiskunnallisten ilmiöiden kriittistä arviointia. Se liittyy ns. maahengen nousuun ja edeltää ehkäpä Pohjanmaan populistisia liikkeitä tai maalaisliiton populistisia piirteitä herra- ja työläisvihassaan.

Kuusten juurella
WSOY, 1922.
Elämäkerrallisia aineksia sisältävä romaani ja samalla tämäntyyppisistä Meriläisen töistä runsassisältöisin. Henkilökuvaus on mustavalkoista ja rekisteröi ihmisiä heidän moraalisten ominaisuuksiensa mukaan.

Orvon onni

WSOY, 1925.
Meriläisen kolmas kehitysromaani, joka kattaa jälleen saman jakson ihmiselämää kuin aiemminkin: tytöstä naiseksi ja naimisiin. Verrattuna aikaisempiin kehitysromaaneihin tästä on sosiaalinen paatos hävinnyt lähes tyystin ja romaanissa on useita viihteellis-stereotyyppisiä ratkaisuja.

Heikki Meriläisen elämä hänen itsensä kertomana
WSOY, 1927.
Teos on nimensä mukaisesti omaelämäkerta. Kirjan esikuvana lienee ollut Pietari Päivärinnan Elämäni.

Mitä kylvää sitä niittää
WSOY, 1929, kertomus.
Teos on monien romaanityyppien sekamuoto: siinä on aineksia kehitysromaaniksi, mutta myös moraaliteetiksi tai jopa rikosromaaniksi. Siinä kuvataan jälleen huutolaisen arvonnousua - huutolaispojasta tulee isäntä ja insinööri.


Heikin itsensä kirjoittama elämäkerta vuodelta 1927 löytyy toisesta blogistani, linkki tässä. Blogin pitäjä on eläkeläinen ja asuu nykyisin Kuopiossa. Sähköposti on pekanblogit (at) gmail.com.

Heikin kaikkien kirjojen tekstit löytyvät projekti Gutenbergin sivuilta. Toinen vapaasti käytettävä taltio on projekti Lönnrot

Heikki Wikipediassa. 

Suomalaisen kirjallisuuden seura.

maanantai, 21. toukokuu 2018

Taikojen ja häiden aikaa

20.5.2018

 

 
 
midsummer-eve.-Edward-Robert-Hughes.jpg
 
 
 
Kesäpäivän seisaus ja juhannus ovat tätä kirjoittaessa vain kuukauden päässä. Juhannus ja sen seutuvilla loistava täysikuu ovat ihan parasta kasvun, lemmen, tehokkaiden taikojen ja runojen aikaa. 

Juhannus ja koko sydänkesä on myös maagisen häähuuman kausi. Häissä liittyvät toisiinsa paitsi hääpari, myös laajemmin ajateltuna morsiamen ja sulhasen suvut, kuvainnollisesti esi-isien ikiaikaisista hämäristä asti.

Kun Suomen kansan syvistä juurista puhutaan, muistellaan vanhoja, kalevalaisia juuriamme. Häät olivat tärkeässä osassa entisajan kansan elämässä, joten ikivanhoja häälauluja ja -runoja löytyy kahmalokaupalla.

Väinämöisen perinne lauluineen, loitsuineen ja taikoineen eli kylissä oikeasti viime vuosisadalle asti. Vieläkin voi jossain kaukana kuulla kanteleen helähdyksen, joku vanhimmista muistaa vielä omien vanhempiensa kertomuksia tietäjien ja taikojen maailmasta, laulujakin. Ennen kaikki tässä maailmassa oli yhtä suurta mysteeriä.

***

Seuraavat kalevalaiset runot tai häälaulut tallensi keräysmatkoillaan mm. taikojen ja loitsujen Lönnrotiksi luonnehdittu kirjailija, tarmokas kansanperinteen kerääjä, raudan takoja ja viljelijä Heikki Meriläinen vuonna 1889. 

Ensimmäisen runon laulaja oli Oleksei Tareijeff, sieltä jostain Meriläisen monilta keräysmatkoilta. Häälaulu on taltioitu Venäjän Karjalasta , Suvanto-nimisestä kylästä. 
 
 
 
Häälaulu sulhaiskansan tullessa
 
Luulin tuulen tulleheksi,
Pinon pystyn viereväksi,
Syövärin karehtivaksi.
Mi tuo väki tulevi
Saksan salmilla syvillä,
Vienan väljillä vesillä?
 
Väki on vävyn väkeä.
Mistä tunsit vävyn väeksi?
Tunnen puusta, tunnen maasta,
Tunnen virpi vierahasta:
 
Ei ole vävy eillimmäinen,
Eikä ole vävy jälkimmäinen,
Vävy on mustalla orolla,
Lentävällä liepyellä,
Kantavalla kaprehella,
Apen saamilla pihoilla,
Anopin asettamilla.
 
Kuusi on kullaista käköistä
Vempelillä kukkumassa,
Kaksi on ranta rastahaista
Rahkehilla raukumassa,
Seitsemen sini otusta
Sepäsillä seisomassa.
 
Laseppas vävyn oronen
Käillä kinttahattomalla,
Sormella nimettömällä,
Polvea vasten vasenta
Sulkkusista suitsiloista,
Vaskisista valjahista,
Rautasista rahkehista.
 
Piehtaroita vävyn oro
Piehtaroijulla pihalla,
Astuttele vävyn oro
Kultaista kujoa myöten,
Hopejaista tietä myöten.
Juottaos vävyn oroista
Heikkujasta hettehestä,
Läikkyvästä lähtehestä,
Ku talvet sulana seisoo,
Herasena herhottavi.
 
Vieköä vävyn oronen
Tallihin takimmaisehen,
Soimelle sopivimmalle,
Sitokkoa vävyn oronen
Rinnoin risti renkahasen,
Patvisehen patsahasen.
 
Sukikoa vävyn oroista
Sirkun luisella suvalla,
Apatelkoa vävyn oroa
Lestyin leivin, pestyin kauroin,
Survotuin suvirukehin.
 
Ei vävy tule tupahan
Ilman uksen ottamatta,
Kamoan korottamatta,
Soppiseinän sortamatta,
Otsaseinän ottamatta,
Sivuseinän siirtämättä.
 
Otsaseinä on osmonluinen,
Soppiseinä sorsanluinen,
Peräseinä petranluinen,
Sivuseinä sirkunluinen,
Patsas on parasta puuta,
Latet on meren latanen,
Laki lahnan suomuksinen.
 
Jo vävy tuli tupahan
Ilman uksen ottamatta,
Kamoan korottamatta,
Soppiseinän sortamatta,
Sivuseinän siirtämättä.
 
Istutelkoa vävyä
Selin seineä sinistä,
Rinnoin ristirahvahasen.
Tuokoa tulta tuohisella,
Temmatkoa tervaksella.
 
Tuli on tuohinen rämäkkä,
Savu musta tervaksessa.
Tuokoas tulta tuohuksella,
Vahasella valkeaista.
 
Tuotiin tulta tuohuksella,
Vahasella valkeaista.
Katsottihin vävyn kasvot,
Vävyn silmät sirkittihin,
Sinisetkö vävyn silmät,
Sinisetkö vai punaset.
Ei siniset, ei punaset,
Vaan oli vaahen valkeuiset.
 
Vuotas, katson kaiken kansan!
Kuni on metsä huutehessa,
Niin on kansa haljakassa.
Vuotas, katson kaiken kansan!
 
Mist' on saatu saaja nainen?
Ilmalta heleä heinä,
Maalta marja mantsikkainen.
 
Mist' on otettu ollallinen?
Kylän onni ollallissa.
Mistä pantuna patvaska?
Mieron paras patvaskana.
 
Kaksin joutsenet joella,
Sukkaset on saajan naisen;
Kaksin hanhoset haolla,
Saappahat on saajan naisen.
Keksii pilven taivahalta,
Vävyn suuri soapkahinen
Puhki pilvistä puhuvi,
Läpi metsän läiköttävi.
 

"Nyt kuin tämä edellä kirjoitettu on kaikki laulettu, niin ollallinen ottaa sulhasen päästä hatun ja panee hääpirtin periseinään naulaan, joka naula on varsin sitä vasten laitettu sinne ylemmäs kaikkia nauloja. 

Tämä sulhasen lakki pietään siinä liikuttamatta koko häitten aika, aivan siksi kunnes sulhanen morsiamensa kanssa ovat menemässä rekiinsä lähteäksensä kotiinsa, niin silloin ollallinen ottaa sulhasen lakin siitä naulasta ja itkijäin lähtöitkuja itkiessä painaa sulhasen päähän."


***

Toinen häälaulu on sulhaselle, kun morsianta laitetaan. Laulaja Moaria Polokjovna, hän oli kuullut sen nuorena Jyskyjärvessä. HM, Suopassalmella, taltioitu vuonna 1889.


Häälaulu, joka lauletaan sulhaselle, kun morsianta laitetaan lähtemään.



Mitä istut, isäs' poika,
Valvattelet, maan valio?
Et istu isäs' hyvyyttä,
Etkä pöyvän puhtahutta,
Etkä pirtin valkeutta,
Etkä sintsin siivoutta,

Istut impyön hyvyyttä,
neito%2Bui.JPGKanan marjan kaunehutta.
Istuit viikon, istu vielä.
Anna, peiponen peseikse,
Anna, sotka suoriaikse,

Jo on jalka kengitetty,
Toinen kengitettävänä;
Yksi on käsi hiemotettu,
Toinen hiemotettavana;
Puoli on päätä palmikolla,
Toinen palmikoitavana.

Mäne nyt myötäh, myöty neiti,
Kansah, kaupattu kananen,
Rakas kuin olit rahoihin,
Käpäs käen annantahan.

Sulho viljon veljyeni,
Isäs kanta kaunokainen,
Elkyö meijän kanaista,
Meijän niemen neitokaista
Sillan päissä seisotelko,
Vajojen päissä valvotelko!

Elkyö meijän kanaista,
Meijän niemen neitokaista
Viekö vehka huhmarelle!
Vieköä meijän kanaista,
Meijän niemen neitokkaista
Paksun purnun partahalle,
Paksun leivän paistantahan.

Jo sanoin tänä syksynä,
Tuikutin tänä talvena
Neion valta vanhemmalle:
"Loatikaamme piilo pirtti,
Piilo pirtti, piilo sintsi,
Piilo pikku ikkunaiset,
Kussa neittä piilotella,
Kanaistamme kasvatella;

Pah' on neitonen salata,
Hius pitkä piilotella."
Pyyhin pikku pirttiseni,
Lakasin on lautsaseni,
Tina tippui lehtisistä,
Vaski valui varpusista.

Läksin ulos utusena,
Sain pellolle savuna,
Kumartime kuutamelle,
Käänin päätä päivyelle:
Kuuhut mulle kultasia,
Hopeoita päivyöinen.

***

Ja vielä kolmas häälaulu, kun vauhtiin päästiin: Heikin taltioima Tatjana Ivanovnalta Valasjoen kylästä, tämä oli oppinut tämän äidiltään:


 
Albert_Edelfelt_-_K%C3%A4yt%C3%B6ss%C3%A
 
Kylä vuotti morsianta
 
Kylä vuotti morsianta.
Minä uutta miniätä.
 
Aivoin tänä huommenessa
Käännin pääni päivän alle,
Luonnin pääni luotehelle:
 
Tuolla puolen tumman salmen,
Sivulla meren sinisen
Savu paksulta pakeni,
Pilvenä pitojen tuohku.
 
Katsoin laajalle lahelle,
Meren sintävän selälle:
Vene on meren selällä,
 
Uusi pursi purjehtivi
Saksan salmilta sulilta,
Uilovilta aaltosilta,
Ukon saamilta teloilta,
Vanhemman varustamilta.
 
Kävitkö tiesi tervehenä,
Matkas' kulit myötyrinä?
Eikö ollut noita nuolinensa,
Tietäjä teräksinensä?
 
Itse olin noita nuolineni,
Tietäjä teräksineni,
Velho veitsi rautoineni.
 
Mistä on saatu saajan nainen,
Mistä on tuotu tuojan nainen?
 
Tuolta on tuotu tuojan nainen,
Tuolta saatu saajan nainen
Ulko puolta Uuven linnan,
Takoa Tanilan linnan.
 
Kasvoi marjana mäellä,
Puolukkana kankahalla.
Soapka on suuri saajan naisen,
Kuni pisty pilven kokka,
Saajan naisen silmät sirkut,
Kuni tähet taivahalla,
 
Saappahat on saajan naisen,
Kuni hanhoset havolla,
Sukat sillä valkejaiset,
Kuni joutsenet joella.
 
Sujui suuret Suomen sillat,
Vinkui Viipurin veräjät
Saajan naista saatajessa,
Tuojan naista tuotaessa.
 
***

Ylle laitetut Heikki Meriläisen taltioimat runot, joita kertyi yhteensä yli tuhat, on kopioitu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta. Suomen kansan vanhoista runoista on pääosa peräisin Kansanrunousarkistosta.

Runojen lisäksi Heikki taltioi paljon taikoja, loitsuja, lauluja, myös lasten lauluja, arvoituksia, yms. Toistaiseksi vain runoja ja lauluja löytyy netistä.

LINKKI, skvr, vie kalevalaisten runojen verkkopalveluun, monien kerääjien taltioimiin kansanperinteen aarteisiin. 

Sinnikkäät kerääjät kävelivät, hiihtivät ja soutivat tiettömiä salomailta pitkin poikin Suomea, Ruotsia, Lappia, Kainuuta ja Venäjän Karjalaa 1800-luvun aikana keräämässä kansanperinnettä. Se onnistui sopivasti ennen kuin kaikki silloin tunnetut vanhat tietäjät ja laulun taitajat soutivat Tuonelan joen taakse.

Sieltä vain Suomen kansan vanhoista runoista sopivia juhannus- ja hääveisuja etsimään! 


 
Kes%25C3%25A4y%25C3%25B6n%2Btanssi%252C%
Kesäyön tanssi, William Blake.
 
***

maanantai, 21. toukokuu 2018

Heikki kotioloissaan

 
Heikin%2Bkotiel%25C3%25A4m%25C3%25A4%25C
 
 
Heikin sivuille saatiin kaivattua kuvatäydennystä. Kuvassa on Heikki Meriläinen koiraansa paijaamassa. Emäntä Anna istuu vasemmalla pirtin liuskekivisen keskusmuurin ääressä. 
 
Ennen valokuvaajan visiittiä Heikki lienee käynyt mielipuuhassaan, kalastamassa Oulujärvellä. Menossa on kalojen siivous, työn alla näyttää olevan mm. iso hauki. 
 
Tupa ja sen kaikki tarvekalut lienevät isännän ja emännän omaa työn jälkeä. Entisajan tyyliin Meriläisiltä mentiin harvemmin kauppaan, sillä Heikki teki kaikki tarvekalut ja huonekalutkin itse. 

Heikin tekemiä huonekaluja löytyy vieläkin hyvässä kunnossa. Osa kalusteista on käytössä monitaitoisen miehen itsensä rakentamissa taloissa.
 
***

maanantai, 21. toukokuu 2018

Kalevalan maailma

 

V%C3%A4in%C3%A4m%C3%B6inen.jpg
Akseli Gallen-Kallelan kalevalainen juliste, 
josta julkaistiin 2006 postimerkki.
Heikki Meriläisen kulkiessa monilla kansanperinteen keräysmatkoillaan, hän hiihteli samalla myös omia latujaan. Yksi kerääjän omista tavoitteista oli täydentää Kalevalaa ja Kanteletarta tiedoilla, jotka niistä vielä puuttuivat.

Meriläistä laajalti vuonna 2002 julkaistussa väitöskirjassaankin tutkinut Tuulikki Kurki toteaa aiemmassa kirjoituksessaan "Taikojen Lönnrot - Heikki Meriläinen", että Meriläisellä oli näkemys Kalevalasta kansanrunouden kokonaisesityksenä. Toiseksi hänen tavoitteenaan oli kirjoittaa eräänlainen tekstien "käärö" tai aarre kansan henkisestä perinnöstä. Meriläisellä oli oma tulkintansa Kalevala-maailman olemassaolosta.

SKS:lle lähettämissään kirjeissä Meriläinen kuvasi Väinämöisen Väinölää ja Pohjolaa, joiden olemassaolon hän oli havainnut keruumatkoillaan. Kuvauksissa näkyy selkeästi myös Kalevalan ja Lönnrotin vaikutus.

Heikki Meriläisen mukaan Itä-Kainuu ja Länsi-Viena, Vuokkiniemi, Suomussalmi ja Kuhmon pohjoinen osa ovat varsinainen taikamaailma, Väinämöisen Väinölä. Väinölässä vallitsi kaunis Ukko Ylijumalaan luottava sopusointu ja ihmiset lauloivat Väinämöisen syntytaikoja.

Toisaalta oli olemassa Pohjola, mihin kuuluivat Venäjän Karjalan pohjoinen osa, Ruotsin Lappi ja alue Kainuun läntisestä osasta. Siellä Pohjolassa perinne oli muuttunut raaoiksi ja sydämettömiksi jäljennöksiksi vanhoista muodoistaan. Kurjen mukaan Meriläisen näkemykset muistuttivat tässä suhteessa Lönnrotin esittämiä ajatuksia.

Meriläinen lienee olettanut, että hänen kokoelmiaan kansanrunousarkistossa luettaisiin yhtenä kokonaisuutena, jolloin myös perinteen ja kansan luonteen erot Väinölän ja Pohjolan välillä tulisivat näkyville. Tutkijat lukivat hänen tekstejään myös toisin.

"Omana aikanaan Meriläinen sai tunnustusta laajasta perinteen keruutyöstään. Ensiksikin, Meriläinen oli koonnut taikaperinnettä laajoilta alueilta, joista monikaan kerääjä ei enää ollut olettanut löytävän keräämisen arvoista perinnettä."

"Toiseksi Meriläinen oli tavoittanut kansan parista sellaisia tietoja, joita oppineistoa edustavat kerääjät eivät olleet saaneet tietoonsa. Tämän arveltiin johtuvan siitä, että Meriläinen itsekin kansanmiehenä tavoitti kansan luottamuksen."

"Lisäksi Meriläinen oli kokoelmassaan kuvannut taikoja ja niihin liittyviä loitsuja toistensa yhteydessä, mitä pidettiin tärkeänä havaintona ja se myös lisäsi kokoelman tutkimuksellista käyttöarvoa."

Kiitosten ohessa Heikki Meriläisen perinnekeräelmiä myös kritisoitiin. Kerääjä oli joidenkin tutkijoiden mielestä todellakin hiihdellyt omia latujaan osin sekä keräystyössä että tavoitellessaan lopulta jopa Kalevalan kaltaista kokonaisuutta. Tutkijat nyreilivät myös siitä, että joistakin muistiinpanoista puuttui osa toivotuista kertojaa ja keräyspaikkaa koskevista tiedoista, mitkä saattoivat ymmärrettävästi olla laajan aineiston parissa ahertaville tutkijoille joskus tärkeämpiä kuin keräystyön varsinainen sisältö.

Heikki Meriläinen sijoittui omana aikanaan kansan ja oppineiston välimaastoon, kuten myös suhteessa suulliseen ja kirjalliseen kulttuuriin. Hän oli todellakin näkemyksellinen ja syvällisesti työhönsä paneutunut kansanperinteen, myös runsaiden taikojen ja loitsujen taltioija.

Joutsenen_kalliokuva,+pienempi..jpgTuulikki Kurki toteaa, ettei Meriläinen ollut ainoa tällainen itseoppinut ja näkemyksellinen perinteenkerääjä. Vastaavia kansan parista tulleita kirjoittajia on ollut runsaasti ennen Meriläistä ja jälkeenkin, alkaen arkkiveisujen kirjoittajista 1500-luvulta ja päätyen nykypäivän harrastajakirjoittajiin. Nykypäivän kulttuurintutkimuksessa "välimaaston" tekstit ja kirjoittajat ovat monessakin suhteessa kiinnostavia.

"On tärkeää huomioida, että kirjoittajat eivät suinkaan ole käyttäneet kirjallisista lähteistä käyttämiään aineksia tiedostamattomasti tai väärin, vaan voidaan väittää, että he käyttivät niitä harkitusti hyväkseen luoden omintakeisia esityksiä kansanperinteestä. Näkemykset saattoivat noudattaa oppineiston esittämiä tulkintoja, olla niille vastaisia tai täydentää niitä. Heidän toimintansa on vähintään yhtä pitkä kuin kansanrunouteen liittyvä tutkimuksellinen kiinnostuskin."

 
***

maanantai, 21. toukokuu 2018

Taikoja ja loitsuja


Pedri+Shemeikan+patsas,+Alpo+Sailo,+2.jp
Runonlaulaja Petri Shemeikan patsas 
Sortavassa paljastettiin laulujuhlilla 
1935, kuvanveistäjä oli Alpo Sailo
.

Vanhalla kansalla tietäjineen oli taikoja ja loitsuja jokaiseen arkipäiväiseenkin tarpeeseen. Tietäjää tarvittiin paitsi monenlaisia  sairauksia parantamaan, myös ennalta vahinkoja ja onnettomuuksia torjumaan.

Perinnetiedossa ja tietäjissä oli korpikansan ainut turva, sillä oikeita lääkäreitä oli hyvin harvassa, jos oli missään. Edes pappia ei saanut helposti paikalle, puhumattakaan muista kirjanoppineista. Osa kansan omista konsteista lienee toiminut tai sitten ei, mutta useinhan sairaat parantuivat itsestään. 

Jossain määrin osattiin käyttää luontais- ja yrttilääkintää, mutta sellaisia taitoja kirkko ja sittemmin valtiokin oli juurinut kansasta jo satoja vuosia, julminkin ottein.

Loitsiminen tai taikavoimien käyttäminen ja kuten Meriläisenkin keräystuloksissa usein sanotaan, "puoskiminen" eli puoskarointi oli uskomuslääkintää. Jossain maailmalla lienee joskus tutkittukin sitä, että uskomuslääkinnällä, shamanismilla, kuten myös esimerkiksi meditaatiolla, saattaa olla havaittavaa vaikutusta hoidettavan aivotoiminnassa. 

Hoidettavan pitäisi myös uskoa paranemiseensa. Nykyisin lääkärit saattavat käyttää jossain määrin lumelääkintää, ainakin Keski-Euroopan maissa. Lumelääkinnän on todella osoitettu toimivan potilaan hyväksi. Leikillisesti voisi sanoa, ettei siitä ole näyttöä, että valelääkäri olisi määräillyt lumelääkkeitä. 

Maailma ei sittenkään ole muuttunut niin paljon kuin luulotellaan, ainakaan ihminen itsessään ei ole paljoa kehittynyt. Silkkoja hörhöhoitoja ja turhakelääkintää on nykyisinkin tarjolla aina vain enemmän, joten kannattaa olla tarkkana. Toisaalta voisi kai ajatella niinkin, että jos "uhri" saa jostain höpöhoidosta hyvän mielen, haittaako se mitään.

Taikausko haltijoineen oli entisajan Suomessa läsnä kaikkialla vai olisiko parempi puhua siitä, että haluttiin noudattaa ikivanhoja tapoja ja toimia sopivalla tavalla joka tilanteessa. Vieläkin saattaa kuulla puhuttavan, että olisi parempi jos ulos lähdettyä tulisi ensiksi vastaan mies kuin nainen. Kissan ja varsinkin mustan kissan juokseminen tien yli on varoitusmerkki myös autoilijalle. Tikapuiden ali ei saisi kulkea, eikä tervehtiä kynnyksen yli, jne...

Kyllä myös Suomen kansan perimään satoja vuosia iskostettu kristillisyys tai ainakin kristillinen kotikasvatus vaikuttaa. Kristilliset elementit sekoittuivat Suomessakin sujuvasti muinaisiin uskomuksiin. Muistan ainakin yhden hieman erikoisen insinöörimiehen, joka joskus kiroili, kuten useimmat muutkin, mutta hän saattoi pyytää heti perään kiroiluaan ääneen anteeksi, varmaankin suoraan korkeammalta taholta.

Hieman hassulta tuntuva ilmiö vanhan ajan maailmassa oli, että oikeiden lääkärien ja apteekkarien lopulta tultua maalaiskaupunkeihin, kansa oli kovasti kiinnostunut joistakin apteekin hyllyjen aineksista. Joitain apteekin lääkintäaineksia suorastaan hamstrattiin kotitarpeisiin, mm. elohopeaa käytettiin moniin epämääräisiin tarkoituksiin. Myös apteekin omien troppien laatu olisi ollut nykyisen tiedon valossa joskus lähinnä tyrmistyttävä.

Vanhan maailman kunnolliset tietäjät toki tajusivat, jotta jos jokin oli "Jumalan tauti", siihen ei tietäjän sopinut sotkeutua. Moniin tietäjiin ja "myrrysmiehiin" hyvinkin luotettiin, sillä olihan kansanparannuskonstien takana ikivanhaa tietoa. Pelkät temppujen tekijät taisivat karsiutua kyläkuntien suosikkilistoilta nopeasti, sillä paha sana kulki myös entisinä aikoina nopeammin kuin hyvät viestit.


Nykyisin tämmöinen tavisihminen saattaa suhtautua hieman taikauskoisella epäluulolla siihen, että virtuaalista elämää paljolti hallinnoiva hakukoneyhtiö Google melkein arvaa ajatuksiakin. Epäluulo kohdistuukin jo siihen,  jotta milloin läppäri,  älyluuri tai datapilvi todella tietää ajatukseni. No, sitten meikäläisen ei tarvitse enää ymmärtää tietotekniikkaa, koska se ymmärtää minua.

Tätä kirjoittaessa huomasin Uuden Suomen blogikirjoituksista, että eilen 17.12.2013 oli uskonnollisten yhdyskuntien rekisteriin otettu "Karhun kansa" ensimmäisenä uuspakanallisena yhteisönä Suomessa. Ajan merkkejä se on tämäkin, joten laitan tähän siitä blogista linkin.

Seuraavassa on vain pieni otanta Heikki Meriläisen enimmäkseen vuosina 1889 - 90 kynällä ja paperilla taltoimista taikakonsteista ja loitsusanoista. 


Hulluus pois

Jyrki Hikkojeff,  Miinoasta, kuullut vanhuksiltaan:

Mielivikainen parannetaan siten, että otetaan vanhasta myllyn rattaasta liittaa, se pannaan veteen ja kosken rannalla pestään silmät. Pestessä sanotaan että:

"Mulla on kilpi viien miehen, 
miekka kuuen perkelehen."


Liika itkettäjä

Risto Nikitin, Kiimasjärveltä, kuullut isoisältään: Lapsessa kuin on liika itkettäjä, otetaan kolme pinta pärettä, ne sitotaan tämmöiseen ristikkoon XXX, sytytetään tuli nuihen neniin jokaiseen. Sittä pannaan se ristikko kolmannella sijalla olevan huoneen kynnykselle. Siitä läpi pujotetaan lapsi kolmasti, kaksi kertaa sisään päin, kolmas kerta ulos päin. Pujotellessa luvetaan uhka sanoja:

Kuin liet tullut tuulen tietä, 
Ahavan reki ratoa,
Niin mene tästä tuulen tielle, 
Ahavan ajorekehen!

Jos olet kiihtynyt kiroista, 
Naisten naarojen sanoista,
Niin kotihisi, konna, mennös,
Maahasi, paha, pakene!

Tahi jos et sitä tottele,
Kyllä sulle kyyvin laitan,
Hankin harmovan hevosen j. n. e.

Sittä kuin on kaikki tehty, ristitään silmät, pannaan lapsi kätkyveen, siunataan ja sillä hyvä. Ne päreen kappaleet nakataan tielle tahi kerjäläisen rekeen.

Säikäytä sairasta

Samainen Risto Nikitin tiesi vielä ohjeita "puoskimiseen" eli puoskarointiin, mikä lienee ollut aikoinaan ihan käypä ilmaus tietäjien vakaille parannustoimille?
"Jos mihin puoskimiseen rupejaa, niin pitää pyytää Jumalan apuva. Puoskimis  paikalle kuin menee, niin otetaan lakki päästään, sanotaan:

Ukko ylinen jumala,  
tahi taatto taivahinen,
Jiesus pilvien pitäjä, 
hattaroitten hallitsia.

vitlycke.jpgTule tänne tarvitahan,
apuvasi huuvetahan
niihen töihen työläisihin,
vallan töihin vaikeisihin,
rikkeitä riistämähän,
vastuksia voittamahan!

En minä mitänä voine
ilman armotta Jumalan,
turvatta totisen Luojan.
avun Luoja antakohon j. n. e." 

Sittä säikäytetään sairasta ensinnä, että saahaan veret liikkumaan ja siinä liikkuu luonto tietäjälläkin, josta riippuukin koko asian onnistuminen melkein luonnossa. 

Jos kalma tahi vesihiisi, metsän nenä, hevoskalma, nikottaja, pelottaja ynnä muut semmoiset rienat, jos ne ei ole kenenkään nostamia, vaan itsestään tarttuneita, niin lähtevät usein aivan sillä, kuin käypi oikeen luonnolle ja hyväsesti säikäyttää sairasta, niin silloin niistä pääsee.

Vaan nosto kalma ja oli mikä riena hyvään, jonka on toinen yllyttänyt ja noitunut, niin ei lähe, jos ei puoskita itse kukin tavallaan



Kipeälle hampaalle

Huotari Makkonen, Kiimasjärveltä, kuullut Kostamuksessa isänsä äidiltä:

Hammastauti parannetaan siten, että palokären nokalla kaivellaan hammasta, että veri lähtee. Sitä verta pannaan veteen tai viinaan. Siihen luvetaan että:

"Tuulen tytti, Pohjan akka, teki tielle vuotehensa, 
matkalle makuutilansa.

Tuuli nosti turkin helman, ahava hamehen helman,
Viltin helman vipsahutti.

Teki tuuli tiineheksi, ahava kohulliseksi.
kantoi kolmea kohtua,  kantoi vallan vaikeasti,
teki kolme poika lasta.

backa.jpgNimitteli lapsiansa: Yhen tuuleksi tukesi,
toisen pani pakkaseksi, kolmannen merta luutimahan,
latetta lakasemahan.

Kirpoi varpu vastaksesta, lustu luuvasta luiskahti
puhtahalle permannolle, lakastulle lattialle:

Siitä syntyi Tuonen toukko, purkaui luun puria.
Purit luuta, joit sie verta, ilman paalla keittämättä,
vaskella varistamatta.

Laitan ma rautasen rakehen, teräksisen tempun taijan
Jyviälle, jäytäjälle, syöjälle, kaluajalle,
noille luien lustajille, hampahien hajottajille."

Sitten sitä vettä annetaan suuhun sairaalle ja pestään päältäkin päin kipeitä kohtia.

Tulen vihat

Iivana Ahonen Luvajärveltä, kuullut isältään Sotkamossa: 
Tulen jälkeä voijellaan kolmannen vuotisella jäällä eli lumella ja luvetaan että:

"Missä on tulta tuuvitettu,
Valkejaista vaaputettu?
Tuolla on tulta tuuvitettu,
Valkejaista vaaputettu
Nenässä savusen niemen,
Päässä saaren teltamoisen,
Kultasessa kätkyessä.

taikarumpu%2B1.png

Kätkyt kultanen kulisi,
Hopejainen siima siiti,
Hopejainen vaippa vaappu.
Eip' on vielä sielläkänä,
Ei perän pereäkänä:

Tuolla on tulta tuuvitettu,
Valkejata vaaputettu
Väinämöisen polven päässä,
Sylissä uron pätösen.
Jopa sanoiksi virkki,
Itse pani pakinoiksi:

"Oisko hyytä hyppisissä,
Jäätä jänkkä kainalossa,
Eip' on paljon tarvittasi,
Eikä välttäsi vähällä:
Sykysyisen uuhen verran,
Verran talvisen jäniksen."

Niin sillä lähtee tulen vihat.



Rauvan haava

Raudan tekemiin haavoihin on loitsu jos toinenkin, 
tässä yksi, jonka Ohvo Vaassilainen Suurjärveltä oli 
kuullut esivanhemmiltaan. 

Rauvan haavaan pannaan ukon tuhnijota? ja luvetaan että:

"Pietari parahin pappi
Pani paitansa pajaksi,
Turkkinsa tuhottimeksi;

Lietso päivän, lietso toisen,
Jopa kohta kolmannella
Rauta rauvaksi rupesi,
Teräkseksi tieteltäysi.

Et sä sillon suuri ollut,
Kuin sä maitona makasit
Nuoren neitosen nisissä,
Utarissa uhkuvissa.
Joko nyt suureksi sukesit j. n. e."

Neitonen on maa, jonka nisissä sanotaan rauvan maitona maanneen.


Ennalta ehkäisyä

Raudan eli rauvan haavaan voi varautua myös ennakolta. Ohvo Vaassilainen oli kuullut Suomessa Utajärvellä. Kirvestä kuin pääsee terottamasta, niin kuin puree terää ja sanoo että:

"Pure puuta, mätä maata,
Hakkoa vesi hakoja!
pienempi%2Bkuva.png
Tely on ihmisen iho,
Kallio kapehen karva,

Kivi on kova, rauta luja,
Vaan miehen sana on lujempi, 
niin ei koske sittä kirves."

Koiran puremat,
ampiaisen pistot...

Kemijärveltä kerääjän vihkoon tarttui tieto, kuinka koiraa estetään puremasta:

Koira ei pure kuin sanoo, että:
Pietari, parahin pappi,
Kultalukkoin kutoja,
Vaskipaltsain valaja. 

Sinun, konna, kulkkuhuusi,
Ilkeä ikenihisi!

*
Sodankylässä tiedettiin, miten ampiaisen pistot torjutaan:

Ampijaiselle sanotaan, että:
Pistä piikkis, taita nuoles,
Käännä kärsä käppyrään,
Mielesi on mesileipä.
Niin ei ammu.

*
Sisiliskokin saattoi ihmispoloa puraista. 
Kemijärvellä osattiin hoitaa tämmöinenkin sattumus:
Sisiliskon puremata paistellaan vaskella ja sanotaan, että:

Kokko lenti taivaalla;
Kuola valui kokon suusta,
Kina ilkeän kijasta,
Sappi saatanan sieramista;

Siit' on tullu sisilisko.
Sisilisko sinun nimesi,
Sisilisko sinun emäsi,
Sisilisko valtavanhempasi,
Koivupökkelö kotisi,
Lahokanto kartanosi.

Tule nyt työsi tuntemaan,
Pahasi parantamaan,
Ennenkuin etsin isäsi
Tulisesta kalliosta,
Kankaasta panun perästä!
Niin ei tule tuskille sitten haava.


Veren tukkiminen

Iisakki Pistokoski, 47 vuotta, Alatorniolta,  oli kuullut vanhoilta:
Veri tukitaan siten, että otetaa kiven liusta semmoisen tien alta, jota on useampia ruummiita kuljetettu. Sen kiven päällä poltetaan verta aivan karreksi ja niitä karsia pannaan haavaan ja luvetaan, että:

Veri hyyksi hyytyköhön,
Tammeksi takertukohon!

Syömmessä sinun sijasi,
Alla keuhkon kellarisi!


***