 |
| Akseli Gallen-Kallelan kalevalainen juliste, josta julkaistiin 2006 postimerkki. |
Meriläistä laajalti vuonna 2002 julkaistussa väitöskirjassaankin tutkinut Tuulikki Kurki toteaa aiemmassa kirjoituksessaan "Taikojen Lönnrot - Heikki Meriläinen", että Meriläisellä oli näkemys Kalevalasta kansanrunouden kokonaisesityksenä. Toiseksi hänen tavoitteenaan oli kirjoittaa eräänlainen tekstien "käärö" tai aarre kansan henkisestä perinnöstä. Meriläisellä oli oma tulkintansa Kalevala-maailman olemassaolosta.
SKS:lle lähettämissään kirjeissä Meriläinen kuvasi Väinämöisen Väinölää ja Pohjolaa, joiden olemassaolon hän oli havainnut keruumatkoillaan. Kuvauksissa näkyy selkeästi myös Kalevalan ja Lönnrotin vaikutus.
Heikki Meriläisen mukaan Itä-Kainuu ja Länsi-Viena, Vuokkiniemi, Suomussalmi ja Kuhmon pohjoinen osa ovat varsinainen taikamaailma, Väinämöisen Väinölä. Väinölässä vallitsi kaunis Ukko Ylijumalaan luottava sopusointu ja ihmiset lauloivat Väinämöisen syntytaikoja.
Toisaalta oli olemassa Pohjola, mihin kuuluivat Venäjän Karjalan pohjoinen osa, Ruotsin Lappi ja alue Kainuun läntisestä osasta. Siellä Pohjolassa perinne oli muuttunut raaoiksi ja sydämettömiksi jäljennöksiksi vanhoista muodoistaan. Kurjen mukaan Meriläisen näkemykset muistuttivat tässä suhteessa Lönnrotin esittämiä ajatuksia.
Meriläinen lienee olettanut, että hänen kokoelmiaan kansanrunousarkistossa luettaisiin yhtenä kokonaisuutena, jolloin myös perinteen ja kansan luonteen erot Väinölän ja Pohjolan välillä tulisivat näkyville. Tutkijat lukivat hänen tekstejään myös toisin.
"Omana aikanaan Meriläinen sai tunnustusta laajasta perinteen keruutyöstään. Ensiksikin, Meriläinen oli koonnut taikaperinnettä laajoilta alueilta, joista monikaan kerääjä ei enää ollut olettanut löytävän keräämisen arvoista perinnettä."
"Toiseksi Meriläinen oli tavoittanut kansan parista sellaisia tietoja, joita oppineistoa edustavat kerääjät eivät olleet saaneet tietoonsa. Tämän arveltiin johtuvan siitä, että Meriläinen itsekin kansanmiehenä tavoitti kansan luottamuksen."
"Lisäksi Meriläinen oli kokoelmassaan kuvannut taikoja ja niihin liittyviä loitsuja toistensa yhteydessä, mitä pidettiin tärkeänä havaintona ja se myös lisäsi kokoelman tutkimuksellista käyttöarvoa."
Kiitosten ohessa Heikki Meriläisen perinnekeräelmiä myös kritisoitiin. Kerääjä oli joidenkin tutkijoiden mielestä todellakin hiihdellyt omia latujaan osin sekä keräystyössä että tavoitellessaan lopulta jopa Kalevalan kaltaista kokonaisuutta. Tutkijat nyreilivät myös siitä, että joistakin muistiinpanoista puuttui osa toivotuista kertojaa ja keräyspaikkaa koskevista tiedoista, mitkä saattoivat ymmärrettävästi olla laajan aineiston parissa ahertaville tutkijoille joskus tärkeämpiä kuin keräystyön varsinainen sisältö.
Heikki Meriläinen sijoittui omana aikanaan kansan ja oppineiston välimaastoon, kuten myös suhteessa suulliseen ja kirjalliseen kulttuuriin. Hän oli todellakin näkemyksellinen ja syvällisesti työhönsä paneutunut kansanperinteen, myös runsaiden taikojen ja loitsujen taltioija.
Tuulikki Kurki toteaa, ettei Meriläinen ollut ainoa tällainen itseoppinut ja näkemyksellinen perinteenkerääjä. Vastaavia kansan parista tulleita kirjoittajia on ollut runsaasti ennen Meriläistä ja jälkeenkin, alkaen arkkiveisujen kirjoittajista 1500-luvulta ja päätyen nykypäivän harrastajakirjoittajiin. Nykypäivän kulttuurintutkimuksessa "välimaaston" tekstit ja kirjoittajat ovat monessakin suhteessa kiinnostavia."On tärkeää huomioida, että kirjoittajat eivät suinkaan ole käyttäneet kirjallisista lähteistä käyttämiään aineksia tiedostamattomasti tai väärin, vaan voidaan väittää, että he käyttivät niitä harkitusti hyväkseen luoden omintakeisia esityksiä kansanperinteestä. Näkemykset saattoivat noudattaa oppineiston esittämiä tulkintoja, olla niille vastaisia tai täydentää niitä. Heidän toimintansa on vähintään yhtä pitkä kuin kansanrunouteen liittyvä tutkimuksellinen kiinnostuskin."
***
Kommentit